Helene Schjerfbeck

1880-luvun puoliväli oli Helene Schjerfbeckille myrskyisää aikaa. Vuonna 1883 hän osallistui ensimmäistä kertaa Pariisin Salonkiin teoksellaan "Lehtimajanjuhla". Pariisissa Schjerfbeck jakoi ateljeen Maria Wiikin kanssa ja kokeili uusia maalauksellisia ilmaisutapoja esimerkiksi töissään "Varjo muurilla" sekä "Pikkutytön niska". Samana vuonna hän kihlautui englantilaisen taiteilijan kanssa, jonka henkilöllisyys on edelleen hämärän peitossa. Seuraavana vuonna hän osallistui myös Pariisin Salonkiin, tällä kertaa teoksella "Hautajaiset Bretagnessa" (1984), joka sai heikot arvostelut kotimaassaan. Muun muassa hänen taiteilijaystävänsä Helena Westermarck kritisoi Finsk Tidskrift -lehdessä maalauksen puutteellista värisommittelua, mutta korosti varovasti Schjerfbeckin lahjakkuutta.

Kesän 1884 Schjerfbeck vietti Siuntiossa Sjundbyn kartanossa, jonka omisti hänen tätinsä aviomies Tomas A. Adlercreutz. Maatilalla hän vietti paljon aikaa serkkujensa kanssa, jotka toimivat usein hänen malleinaan. Tilasta tuli Schjerfbeckille tärkeä paikka, jonne hän palasi usein. Kartanon takainen metsärinne toimi lasten leikkipaikkana, ja siitä tuli myös Schjerfbeckille mieluisa maalauspaikka, jonne oli helppo asettua värien ja pienten kankaiden kanssa. Täällä hän maalasi lähitutkielmia rinteessä kasvaneista kukista.

Seuraavina vuosina nuori taiteilija kohtasi useita vastoinkäymisiä. Hän osallistui senaatin järjestämään suureen suomalaisen taiteen näyttelyyn peräti kuudella teoksella, mutta vastaanotto oli nuiva. Ainoastaan Maria Wiik sai kunniamaininnan; muuten kriitikot paheksuivat naistaiteilijoiden taipumusta omaksua kritiikittömästi uusia taidesuuntauksia. Samoihin aikoihin Schjerfbeckin sulhanen purki pariskunnan kihlauksen, sillä hänen sukulaisensa pelkäsivät, että Helenen lonkkavamma, joka oli aiheutunut lapsuuden kaatumasta, johtuisi tuberkuloosista. Helene Schjerfbeck jäi naimattomaksi, ja hänen uskotaan surreen erityisesti lapsettomuuttaan.

Vuonna 1886 maalattu teos "Vanamoita" on epäilemättä saanut vaikutteita ranskalaisesta ulkoilmamaalauksesta. Valo lankeaa kauniisti hauraisiin mutta elinvoimaisiin kukkiin, joita ympäröi utuinen metsä. Taka-alalla nousee kolme harmaata puunrunkoa. Maalaus on Schjerfbeckille ominaiselta ilmaisutavaltaan herkkä ja sielukas. Kuten monissa Schjerfbeckin töissä, tässäkin teoksessa voi löytää kosketuskohtia taiteilijan henkiseen elämään.