Magnus Enckell (1870–1925) kasvoi Haminassa, Kymenlaaksossa. Hän oli nuorin kreikan kielen dosentti ja kirkkoherra Carl Wilhelm Enckellin ja hänen toisen vaimonsa Alexandra Fredrika Appelbergin kuudesta lapsesta. Carl Wilhelm ajatteli, ettei Hamina tarjoaisi riittävän tasoista koulutusta hänen nuorimmalle pojalleen, joten vuonna 1881 Magnus aloitti opintonsa Borgå lyceumissa. Magnus oli vetäytyvä lapsi, ja vasta lyseossa hän sai ensimmäisen oikean ystävän, Yrjö Hirnin, jolla oli häneen suuri vaikutus. Hirn tuli myöhemmin tunnetuksi esteetikkona ja kirjallisuudentutkijana.
Kiinnostus piirtämiseen heräsi Magnus Enckellissä varhain, mutta enemmän hänen uravalintaansa vaikuttivat Porvoon kulttuuriympäristö sekä erityisesti tuttavuus Albert Edelfeltin kanssa. Edelfelt huomasi jo aikaisessa vaiheessa, millainen lahjakkuus Enckell oli, ja pyrki parhaansa mukaan tukemaan ja kannustamaan häntä urallaan.
Suoritettuaan ylioppilastutkinnon vuonna 1889 Enckell muutti Helsinkiin ja aloitti opinnot Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Opetus, jota johtivat saksalaissyntyinen Carl Jahn ja Fredrik Ahlstedt, oli hyvin kaavamaista, ja Enckell ilmaisikin vain muutaman viikon jälkeen tyytymättömyyttään kirjeessään äidilleen näin: ”taideyhdistyksen piirustuskoulun opetus on niin luokattoman kehnoa, että siellä voin mennä taiteellisessa kehityksessäni ainoastaan taaksepäin.” Enckellin valitus sai vastakaikua joissain hänen taiteilijaystävissään, esimerkiksi Väinö Blomstedtissa, Helmi Biesessä ja Beda Stjernschantzissa. He kääntyivät Gunnar Berndtsonin puoleen, joka lupasi antaa heille yksityisopetusta ”ranskalaisella metodilla”. Tuohon aikaan Enckellin maalauksille oli tyypillistä pehmeä ja hieman romantisoiva realismi.
Edelfeltin kannustamana Enckell matkusti vuonna 1891 Pariisiin ja aloitti opinnot Académie Julianissa. Hän sai vahvoja vaikutteita ranskalaisesta symbolismista ja uusplatonismista, mm. mystikko ja kirjailija Joséphin Péladanilta. Hän oli aluksi tekemisissä suomalaisen taiteilijayhteisön kanssa mutta ei oikein kotiutunut siihen. Palattuaan Suomeen vuonna 1892 hän sai valmiiksi ensimmäiset poikaa esittävät maalauksensa ”Alaston poika”, ”Kaksi poikaa” ja ”Lepäävä poika”. Toisen Pariisin-kauden (1893–1893) jälkeen syntyivät työt ”Pää” ja ”Herääminen”. Jälkimmäinen teos, joka esittää heräävää nuorukaista, lienee Enckellin tunnetuin maalaus.
Uransa alkuvaiheessa Enckell joutui tyytymään nihkeään vastaanottoon, ja esimerkiksi ”Melankolia”-maalauksen arvostelut olivat erityisen masentavia. Tämä jatkui 1910-luvulle asti, jolloin yleisön suhtautuminen 1890-luvun symbolistisiin maalauksiin muuttui radikaalisti.
Enckellin merkityksellisin projekti oli suomalaisten taiteilijoiden osallistumisen järjestäminen Pariisin syyssalonkiin vuonna 1908, ja hän onnistuikin saamaan sinne Suomelle oman osaston. Pariisin-näyttelyn saama jakautunut vastaanotto vaikutti osaltaan siihen, että Enckell pyrki uudistamaan tyyliään. Puhtaat värit ja niiden luomat kontrastit nousivat hänen taiteensa vallitseviksi periaatteiksi, ja hän sai voimakkaita vaikutteita aikalaisiltaan Pierre Bonnardilta ja Éduard Vuillardilta. Hän ei kuitenkaan koskaan luopunut antiikin aiheista, ja apollonisen ja dionyysisen taiteen vastakkainasettelu pysyikin kiehtovana jatkuvan inspiraation lähteenä. 1900-luvun alussa Enckell tutustui arkkitehti Sigurd Frosterukseen, josta tuli hänelle tärkeä ateljeekriitikko ja rakas ystävä. Frosterus vaikutti siihen, että Enckell lähti uusimpressionismin suuntaan, ja kannusti häntä kokoamaan muita saman taidekäsityksen jakavia taiteilijoita taiteilijaryhmäksi. Yhdessä kollegoiden A.W. Finchin, Verner Thomén, Mikko Oinosen, Juho Rissasen, Yrjö Ollilan ja Ellen Thesleffin kanssa muodostettiin Suomen ensimmäinen oikea taiteilijaryhmä, Septem, ja sen ensimmäistä yhteisnäyttelyä vuonna 1912 pidetään modernin taiteen läpimurtona Suomessa. Aluksi ryhmä sai positiivisen vastaanoton, mutta Tyko Sallisen johtama ja enemmän kansallisiin aiheisiin keskittynyt Marraskuun ryhmä sai osakseen enemmän arvostusta. Septem nähtiin liian akateemisena ja älyllisenä huolimatta siitä, että ryhmällä oli kuitenkin suuri vaikutus aikansa taiteilijoiden värinkäyttöön.
Enckell toimi Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana vuosina 1915–1918 pitäen aina kiinni puolueettomasta ja liberaalista taidenäkemyksestään. Koska hän kuului aikansa taide-eliittiin, hän sai runsaasti julkisia tilauksia. Edellä mainitut Yrjö Hirn ja Sigurd Fosterus sekä Torsten Stjernschantz kuuluivat Enckellin lähipiiriin ja vaikuttivat hänen vaiheisiinsa taiteilijana sekä hänen uransa eri suuntauksiin.
Suomen taidehistoriassa Magnus Enckelliä hyljeksittiin pitkään hänen lukuisten alastonaiheidensa takia. Nämä työt eivät sopineet nationalistiseen ja korostetun heteroseksuaaliseen historiankirjoitukseen. Vaikka Enckell onkin aina laskettu yhdeksi Suomen taiteen kultakauden mestareista, hänet on osittain sysätty marginaaliin epämukavien aiheiden takia. Häntä ei pidetä myöskään riittävän ”aitosuomalaisena” taiteilijana, ja hänen individualisminsa sekä inhonsa massaliikkeitä kohtaan oli hänelle myös taakkana. Koko uransa ajan Enckelliä pidettiin vaikeatajuisena ja älyllisenä taiteilijana.
Magnus Enckell oli todellinen kosmopoliitti ja aina avoin kansainvälisille virtauksille, ja tämä heijastuu hänen taiteestaan monella tavalla. Maisemamaalauksissaan Enckell ei tehnyt eroa kotimaisten ja ulkomaisten aiheiden välillä vaan toteutti ne samalla tavalla. Kun tarkastelee näitä nyt huutokaupattavia uusimpressionistiseen tyyliin maalattuja maisemamaalauksia, saattaa hämmästyä sitä, että ne ovatkin perisuomalaisia maisemia Vääksystä.