HELENA WESTERMARCK, "PIKKU MAJA".
Sign. Öljy kankaalle 27x21,5 cm.
Iänmukaista kulumaa.
Helene Westermarck 30.11.1996-8.1.1997, Taidesalonki.
Helena Westermarck (1857-1938) kasvoi sivistyneessä kodissa. Hän oli monin tavoin lahjakas ja kiinnostunut sekä taiteesta että kirjallisuudesta. Hän opiskeli piirustusta ja maalausta Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1874-1876 ja seuraavat kaksi vuotta Adolf von Beckerin yksityisessä akatemiassa. Siellä syntyi molemminpuolinen arvostus: Westermarck piti von Beckeriä mainiona opettajana ja Becker taas piti Westermarckia yhtenä parhaista oppilaistaan. Taideopiskeluissa myös hyvät ystävät Helene Schjerfbeck ja Maria Wiik kannustivat Westermarckia, ja heidän ystävyytensä kantoi läpi elämän.
1880-luvulla Westermarck opiskeli moneen otteeseen Pariisissa, mm. Academie Colarossilla Gustave Courtoisin johdolla. Kesällä 1884 hän matkusti Bretagneen, ja tätä aikaa pidetään Westermarckin taiteilijauran parhaana kautena. Bretagnessa hän sairastui tuberkuloosiin, joka huomattavasti lamaannutti hänen kykyään maalata.
Tässä tilanteessa hän keskittyi toiseen intohimoonsa; kirjoittamiseen, ja vaikka hän tervehdyttyään jatkoi maalaamista, hän ei vuoden 1891 jälkeen enää osallistunut julkisiin taidenäyttelyihin. Vuodesta 1904 Westermarck taisteli kiivaasti naisten äänestysoikeuden puolesta ja asettui myös ehdokkaaksi itsenäisen Suomen ensimmäiseen eduskuntaan, tulematta valituksi.
Helena Westermarckin taide on kiinnostava ja tärkeä elementti Suomalaisen 1880-luvun taide-elämässä; hän kuului niihin taiteilijoihin, jotka vapauttivat itsensä saksalaisesta idealistisesta perinteestä, ja liittyi ranskalaisen realismin ja naturalismin kannattajiin. Westermarckin 1880-luvun maalauksissa on paljon yhtenäistä Helene Schjerfbeckin varhaiseen tuotantoon. Molemmat suuntautuivat von Beckerin opastuksella Ranskaan, ja tapa miten he kokivat ja kuvasivat maalaamansa aiheet osoittaa paljon samanlaisia piirteitä. Leveä sivellintekniikka, pyrkimys yksinkertaistaa, muoto ja vaalea väriskaala. Ranskalaisen naturalismin hengessä maalausten piti olla ”aitoja” ja kuvata omaa aikaansa. Westermarck valitsi mallinsa yhteiskunnan margiinaleista; naisia, lapsia, vanhuksia ja palveluväkeä. Toteutus oli aina motiivia tärkeämpi. Valoefektit, koloriitti, sivellintekniikka, mallin luonteenpiirteet ja ilmapiirin aitous olivat keskeisessä asemassa.
Näiden periaatteiden seuraaminen johti siihen että Schjerfbeck ja Westermarck saivat radikaalien maineen 1880-luvun alussa. Vaikka Akseli Gallén-Kallelan teosta ”Akka ja kissa” (1885) pidetään naturalistisen taidesuuntauksen alkupisteenä, uusi tapa maalata oli jo kauan ollut tapetilla. Helene Schjerfbeckin vuonna 1881 maalaama ”Pikkusiskoaan ruokkiva poika” hämmensi katsojiaan välittömyydellään, mutta varsinainen myrsky nousi Helena Westermarckin ”Silittäjättäriä”-teoksella. Se tuomittiin ei pelkästään Suomessa, vaan myöskin pohjoismaalaisessa näyttelyssä Kööpenhaminassa, ja sitä pidettiin vastenmielisenä, rabulistisena ja jopa nihilistisena. Ei ollut sopivaa naistaiteilijalle maalata tällä tavalla ja maalauksen kaksi palvelusväkeen kuuluvaa naista olivat kriitikoiden mielestä liian rumia tullakseen ikuistetuiksi kankaalle. Myös arkinen aihe, leveät sivellinvedot, ja murrettu valkoinen väripaletti herättivät pahennusta. Murskaava kritiikki tuli Helena Westermarckille täytenä yllätyksenä; hän oli aina pitänyt itseään puhtaana realistina. Yhtenä ohjenuorana hänen taiteessaan oli vahva usko sisäiseen henkiseen todellisuuteen, joka hänen mielestään puuttui täysin naturalismin ”alastomasta totuudesta”.