Akseli Gallen-Kallela

Kuolleitten virta on yksi Akseli Gallen-Kallelan symbolistiseksi mielletyn kauden tärkeistä teoksista. Teos on signeerattu vuodelle 1893, jolloin taitelija asusti vaimonsa suvun huvilalla Sääksmäen Rapolassa ja Helsingissä. Suunnitteilla oli samoihin aikoihin muitakin symbolistisia teoksia kuten esimerkiksi Tuonelan matkalla (1888–1894), Satu (1894) Ad Astra (1894–1896) ja aikoinaan suuren kohun aiheuttanut Symposion (1894).

1800-luvun loppua leimasi voimakas henkinen liikehdintä ja useat vaihtoehtoiset, esoteeriset liikkeet saivat jalansijaa ihmisten tietoisuudessa. Monet uskoivat sekä sokeaksi uskoksi mielletyn kirkollisen kristillisyyden että turhan materialistisena pidetyn tieteen ajan olevan ohi. Tulevaisuudessa tiede ja uskonto tulisivat sulautumaan harmoniseksi kokonaisuudeksi, josta uudenlaisen, henkisemmän kehityksen uskottiin versovan. Muiden muassa myös Gallen-Kallela innostui näistä ”uudeksi mystisismiksi” nimetyn henkisyyden ilmiöistä. Hän luki teosofista kirjallisuutta ja uppoutui toistuvasti spiritualistiin istuntoihin. Myös tähtitiede kiehtoi häntä.

Samat aiheet herättivät innostusta myös Gallen-Kallelan ystäväpiirissä niin Sääskmäellä kuin Helsingissäkin. Kuolleitten virran maalaamisen aikoihin Gallen-Kallela tapasi etenkin Ravintola Kämpissä monia ajan merkittäviä säveltäjiä, kirjailijoita ja taiteilijoita. Yksi heistä oli kapellimestari ja säveltäjä Robert Kajanus (1956–1933), jonka kasvonpiirteet on lainattu Kuolleitten virran monumentaaliselle hahmolle. Kajanuksen, Jean Sibeliuksen (1865–1957) ja muiden ystävien kanssa vietettyjen hetkien aikana puhuttiin elämän suurista kysymyksistä ja visioitiin uudenlaista tulevaisuutta myös Suomelle. Yhteisten hetkien muistoksi Gallen-Kallela maalasi Symposionin, jossa Kajanuksen ylle avautuu avaruudellinen näky: planeetta, jonka eteen on aiemmassa esityössä (Serlachius museoiden kokoelmissa) asetettu myös korkeuksiin nouseva ihmishahmo.

Kuolleitten virrassa avaruuden sfääreihin nousee Kajanus itse. Hänen ympärillään kieppuu vainajien tai pikemmin läpikuultavien henkien virta. Virrassa lipuu mukana toisiinsa rakastavasti takertunut ihmispari – kuva-aihe, joka toistuu erilaisina variaatioina muissakin Gallen-Kallelan teoksista (mm. saksalaisessa taidelehti Panissa 1895 julkaistussa kuvituksessa Paul Scheerbartin Das Königslied-runoon).

Ajan vaihtoehtoiselle henkisyydelle tyypilliseen tapaan Gallen-Kallela pohti kiihkeästi sitä, mikä ihmistä odotti kuoleman jälkeen. Spiritualistissa istunnoissa saatu yhteys henkimaailmaan näytti antavan todisteita sielun kuolemattomuudesta. Yhden mahdollisen vastauksen kuolemanjälkeisestä elämästä tarjosi antiikista periytynyt käsitys sielunvaelluksesta, jota on sittemmin suosittu erityisesti esoteerisessa henkisyydessä. Platonin kirjoituksissa ja gnostilaisissa teksteissä kerrotaan taivaallisten sfäärien takaisesta, jumalallisesta alkukodista, josta kuolemattomat sielut ovat alun perin lähtöisin. Maailmankaikkeus on kerrostunut eri sävelin soiviin tasoihin, joiden läpi sielut tippuvat ensin alas maalliseen todellisuuteen ja vaeltavat lopulta myös ylös, takaisin kotiinsa – kaikkeuden alkulähteeseen. 1800-luvun kuluessa antiikin sielunvaellusopit sulautettiin osaksi jälleensyntymisoppia: nyt nousevien ihmissielujen uskottiin ruumiillisen kuolemansa jälkeen syntyvän uudelleen toisille planeetoille.

1800-luvun lopulla taiteilijoille ja säveltäjille annettiin yleisesti rooli erityislaatuisina näkijöinä ja profeettoina, joilla oli kyky kurkottaa tavanomaisen aistitodellisuuden tuolle puolen ja saada yhteys todellisuuden korkeampiin, henkisempiin tasoihin jo eläessään. Kuolleitten virrassa Gallen-Kallela on kuvannut Kajanuksen yliaistit omaavana tietäjänä, joka todistaa parhaillaan näkyä kuolemattomien sielujen kosmisesta vaelluksesta. Seuraavana vuonna valmistuneessa Sadussa näkijänä on puolestaan esitetty Jean Sibelius. Teosten syntymisen aikoihin henkisten yliaistien kehittäminen kiinnosti myös Gallen-Kallelaa itseään, joka kirjoitti toukokuussa 1894 Kajanukselle niihin liittyvistä harjoituksistaan. Päämääränä oli kehittää taiteilijan kuudetta aistia, sielun sisäistä silmää.

Gallen-Kallela teki Kuolleitten virrasta myöhemmin myös toisen version, joka julkaistiin osana pohjoismaisten taiteilijoiden kuvittamaa Uutta testamenttia (1906–1907). Kirjassa teoksen on merkitty viittaavan Johanneksen ilmestykseen (1: 9-20). Kyseisessä Raamatun kohdassa Johannes saa näyn Kristuksesta, jonka suusta pistää esiin kaksiteräinen miekka. Ikuista ja kuolematonta olemustaan painottava Kristus kertoo myös hallussaan olevista kuoleman ja tuonelan avaimista. Raamattua kirkon opetuksista eroavalla tavalla tulkitsevan Gallen-Kallelan teoksessa Kajanus on saanut tuonpuoleisen salaisuudet ymmärtävän ikuisen jumalolennon roolin. Teoksen oikeassa alareunassa on esitetty näyn voimasta maahan vajonnut Johannes.

Nina Kokkinen,
TaM, nuorempi tutkija, Turun yliopisto.