Maria Wiik

Maria Wiik (1853-1928) voidaan lukea Suomen kultakauden merkittävimpien taiteilijoiden joukkoon. Hänet on usein nostettu esiin etenkin ystävänsä ja kollegansa Helene Schjerfbeckin rinnalla, johon aikalaiskriitikot häntä mielellään vertasivat. Siinä missä Schjerfbeckin taide koettiin omana aikanaan vaikeasti lähestyttäväksi, sai Maria Wiik runsaasti tunnustusta jo elinaikanaan.
Wiikistä kehittyi jo uransa alussa taitava ihmiskuvaaja, minkä johdosta häntä alettiin arvostaa etenkin muotokuvamaalarina. Hän kuvasi erityisen mielellään naisia ja lapsia, joista tuli hänen lumoavimpien maalaustensa aiheita. Wiikin varhaisessa tuotannossa on selkeitä vaikutteita realismista, mutta toisaalta hänen taiteensa noudatti ranskalaisen ulkoilmamaalauksen periaatteita. 1890-luvulla taiteilija harjoitti myös kansanelämänkuvausta, ja vuosisadan vaihteessa hän alkoi maalata symbolismin hengessä.
Maria Wiikin isä oli tunnettu arkkitehti Jean Wiik. Äiti Gustava Fredrika Meyer taas oli lähtöisin saksalaisesta kulttuurisuvusta. Perhe ja sisarukset olivat erittäin tärkeitä naimattomaksi jääneelle Maria Wiikille. Wiikin lapsuus oli turvallista ja huoletonta, ja myöhemmin hän asui yhteistaloudessa sisarusten Hildan ja Annan sekä veljen Fredrik Johanin (Fritzin) kanssa. Perheen varallisuus ja taloudellinen riippumattomuus mahdollistivat osaltaan tyttären lähtemisen taiteilijanuralle.
Lapsena Maria Wiik kävi Svenska fruntimmersskolan -koulua Helsingissä, mutta ei ollut kiinnostunut muista kouluaineista kuin piirtämisestä. Perhe rohkaisi Wiikiä taideopistojen pariin, joita hän jatkoi Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1873–1875 sekä Adolf von Beckerin yksityisoppilaana, kuten useimmat hänen sukupolvensa taiteilijat. Adolf von Beckeriä on kutsuttu Suomen ensimmäiseksi "pariisialaiseksi", ja hänen ohjauksessaan Maria Wiikistä kehittyi yksi ensimmäisistä ranskalaisen taiteen edustajista Suomessa. Syksyllä 1875 Wiik matkusti Pariisiin jatkaakseen opintojaan. Valtion taideakatemia École des Beaux-Artsiin ei ollut naisilla pääsyä, mutta Wiik ilmoittautui Académie Julianin ns. naisten luokalle, jota johti Tony Robert-Fleury. Ensimmäisinä Pariisin vuosinaan Wiikistä tuli hyvä ystävä taiteilija Amélie Lundahlin (1850-1914) kanssa. He asuivat yhdessä ja toisinaan myös jakoivat yhteisen ateljeen.
Maria Wiikin ura lähti nousuun jo vuonna 1880, kun hän osallistui ensimmäisen kerran Pariisin kevätsalonkiin maalauksella "Marietta", joka kuvaa nuorta tummahiuksista, huivipäistä naista. Työ loi perustan Wiikin maineelle kotimaassa. Samoihin aikoihin Wiik sai myös vuoden määräaikaisen opettajantehtävän Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä. Uuden ranskalaisen maalauksen edustajana häntä arvostettiin erityisesti opettajana sekä vahvana persoonana.
1880-luvun alkupuolella Wiik palasi Pariisiin ja matkusti Bretagneen, missä hän vietti talven Helene Schjerfbeckin kanssa. Taiteilijat olivat läheisiä ystäviä, ja he neuvoivat ja rohkaisivat toisiaan. He myös jakoivat työhuoneen Helsingissä (1882–1883) ja työskentelivät yhdessä Pariisissa, Janakkalassa ja St. Ivesissä Englannissa, mutta alkoivat 1890-luvulla vähitellen etääntyä toisistaan. Wiikin ja Schjerfbeckin 1880-luvun tuotannosta löytyy useita samanaikaisesti toteutettuja maalauksia samoilla aiheilla mutta erilaisella otteella toteutettuna.
Selected Finnish Classics -huutokaupan valikoimaan kuuluvassa ”Ohdake” -teoksessa voi nähdä Wiikin taiteen parhaimpia ominaisuuksia – kevyttä ja varmaa maalaustekniikkaa, hallittua väriskaalaa ja herkkää ihmiskuvausta. Samalla teoksesta löytyy piirteitä Wiikin taiteessa vuosisadan vaihteessa yhä hallitsevammaksi nousseesta symbolismista.
Maria Wiikin oma heikko terveys sekä hänen sisarensa Hildan kuolema vuonna 1896 vaikuttivat hänen taiteeseensa, jossa ne näkyivät surullisena tunnelmana. Kipeät silmät ja heikentynyt näkö tekivät toisinaan maalaamisen mahdottomaksi ja vaikuttivat myös teosten taiteelliseen laatuun. Vuosisadan vaihteen jälkeen Wiikin teoksia nähtiin enää harvoin taidenäyttelyissä ja hän jäi yhä enemmän taide-elämän marginaaliin. Tämä kehitys oli alkanut voimistua jo 1890-luvulla, johtuen monen suomalaisen miestaiteilijoiden suosiman nationalismin esiintulosta.

Taidekauppias Gösta Stenman teki kuitenkin sinnikkäästi töitä nostaakseen sekä Maria Wiikin että Helene Schjerfbeckin unohduksista. Esimerkiksi vuonna 1916 hän vieraili Wiikin ateljeessa ja osti sieltä kaiken mitä oli saatavilla. Näin Wiik sai kokea viimeisinä vuosinaan, kuinka kiinnostus hänen taidettaan kohtaan jälleen alkoi kasvaa.